Käääk. Olen ihan finaalissa, lukeminen tökkii ja pahasti! Olispa jo maanantai ja koe ohi. Tuntuu ettei mitään enää mene päähän, enkä jaksa keskittyä edes viittä minuuttia paikallaan. Nytkin yritin taas lukea, mutta eipä siitä tullut juuri mitään. Ja enää pari päivää aikaa :/

Myös hyviä uutisia: sain jo paikan varavaihtoehdostani, koulusta siis. Pompin ilosta eilen kun postista tupsahti kirje valinnasta. Helpotus oli valtava, jos miettii mitkä paineet minulla on maanantaille. Jolloin on siis pääsykoe ensisijaiseen valintaani, johon OIKEASTI haluaisin todella todella paljon. "Varakoulutukseni" on englanninkielinen ammattikorkeakoulututkinto, siksi tieto saapui nyt jo.

Maanantaina matkustan itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun pääsykokeeseen. Joudun jäämään sinne yöksi, koska illalla ei tule enää helsinkiin päin junia. Olen jo hotellihuoneenkin varannut. Jännää. Tämä (rahantuhlaus) on iso syy niille valtaville paineille, jotka minulla on koskien maanantaita. Mutta nyt onneksi tiedän jo pääseväni opiskelemaan, vaikka ei paikkaa Joensuusta irtoaisikaan.
Tämä toinen koulu on pääkaupunkiseudulla, joten en joutuisi muuttamaankaan!

Tänään oli periaatteessa viimeinen työpäiväni (huomenna olen vielä töissä, mutta toisessa talossa), joten ollut aika rankka päivä muutenkin. Itkua väännetty eilen kevätjuhlissa ja tänään vielä työkavereiden kanssa. Sain lapsilta ja työkavereilta ihania kukkia ja lahjoja. Parasta oli kuitenkin halaukset ja pikkuisten märät suukot :) Ikävä tulee varmasti. 

Olen varmaan maininnut jo aiemmin, etten kertonut töissä sairaudestani. Tänään kuitenkin kun olin jättämässä hyvästejä työparilleni, kerroin asian. Tilanne oli sopiva, ja ajattelin että ei sillä enää väliä, kun tiedän että en palaa. Hän otti asian loistavasti ja kehui työpanokseni maasta taivaisiin. Tuntui hyvältä saada se vihdoin pois sydämeltä ja kerrottua. Niin monena päivänä olisin tarvinnut tukea töissä, että helpotti saada edes nyt avautua. 

Syömiset ovat sujuneet hyvin: nämä kouluasiat saavat minut yrittämään, mutta toisaalta myös hermoilemaan. Tuntuu, ettei kukaan oikein ymmärrä kuinka rankkaa toipuminen tästä on. En mitenkään pysty keskittymään toipumiseen joka hetki, vaikka sitä se juuri vaatisi. Jatkuvaa taistelua. 
Painoa en ole nyt katsonut, viimeksi siinä ei ollut tapahtunut mitään muutosta, tuskimpa vieläkään. 
En enää jaksa sitä joka päivä tarkkailla, ehkä se on jopa hieman menettänyt merkitystään minulle? En ole tyytyväinen siihen kuitenkaan, niin mitäpä sitä turhia vaa`alla ravaamaan. Luulenpa, että tämä kesä ratkaisee paljon toipumiseni kannalta.
Saanko rentouduttua ja nautittua vai pysynkö näiden muurien sisäpuolella "turvassa".

Elämä ottaa, välillä kaksin käsin, enemmän kuin olisi tarpeen, mutta pitää muistaa pitää mielessä, että joku päivä se myös antaa jotain.