Olen juuri kotiutunut töistä, väsyttää hieman, mutta ah niin ihana tuo aurinko! Huomaan saavani mahdottoman paljon energiaa pelkästä auringonvalosta ja kesän saapumisesta. Olen aina ollut hyvin kausittainen olemukseltani: talvisin väsyttää ja masentaa, kesällä taas puhkun intoa ja energiaa.
Enää viikko töitä, ja reilu viikko pääsykokeisiin. Sitten koittaa loma, vihdoinkin. Lähdemme avomieheni kanssa Korfulle kokeitteni jälkeen ja palaamme vasta juhannuksena. Can´t wait. 
Vaikka nautinkin kesästä ja odotan lomaa, stressaan nyt jo mistäpä muustakaan kuin ruoasta. Mitä syön pääsykoepäivänä, kokeessa, lentokoneessa, Korfulla, juhannuksena... Löydän itseni usein miettimästä ruokailuja, joihin on parhaimmillaan viikkokausia aikaa. Tyypillinen syömishäiriön ja alipainon oire, I know. 
Olen yrittänyt skarpata koko vuoden, välillä enemmän, välillä vähemmän. Motivaationi on nousussa ja laskussa vuoron perään. Joskus tunnen, että pystyn mihin vaan, mutta useimmiten tunnen olevani epäonnistunut ja JUMISSA. 

Tällä viikolla on mennyt hyvin. Todella hyvin, olen jopa hieman ylpeä itsestäni. Olen jo sen verran pitkällä toipumisessani, että osaan iloita onnistumisista, enkä saa juurikaan mielihyvää syömishäiriökäyttäytymisestä. Joudun kuitenkin usein pettymään itseeni: Kun luulen, että minulla menee hyvin ja olen todella panostanut syömiseeni, se ei koskaan riitä mihinkään näkyvään muutokseen. 
En ole kotioloissa saanut painoani koskaan nostettua, laskettua sitäkin helpommin. 
Aina silti toivon, että ehkä tällä kertaa onnistuisin. 
Pitääkö jossain kohtaa osata luovuttaa ja lakata toivomasta?