Juhannus oli. Juhannus meni. Niinkuin aina. L oli kavereidensa kanssa Yyterissä, minä ystävän kanssa Helsingissä.
Puhuimme L:n kanssa siis jo Korfulla meistä. Erosta ja yhdessäolosta. Päädyimme välillä siihen, että olisi parasta erota, mutta sitten taas hakeuduimme lähemmäs toisiamme ja jaoimme helliä hetkiä.
Kotiin tullessamme perjantaina en tiennyt mitä ajatella. L lähti heti ajamaan Yyteriin ja minä jäin tyttöseuraan. Kun lähdimme viihteelle huomasin hakevani muiden miesten huomiota ja sainkin sitä. Välillä unohdin L:n täysin (mitään ei kuitenkaan siis tapahtunut), mutta sitten taas tuli kova ikävä. Aloin kaivata ihan kauheasti, vaikka olimme nähneet toisemme vielä muutama tunti aiemmin.
Matka kotiin yöllä oli pitkä: junalla kesti varmaan 45min. Koko matkan ajattelin L:ää ja itseäni. Tulin surulliseksi siitä, että huomasin itsekkyyteni siinä, että hain toisten huomiota täysin välittämättä siitä miltä miehestäni tuntuisi, jos hän tietäisi. Jouduin tunnustamaan itselleni, että en tiedä kuinka pitkälle menisin vieraan kanssa, jos tilanne olisi otollinen. Tällä kertaa ei mitään otollista tilannetta ollut ja lähdin surullisena siitä, että mieheni ei ollut paikalla. En kuitenkaan ole ihan varma olisiko kaipuu tullut jos ilta olisi ollut erilainen.
Rakastan miestäni, mutta joku kipinä väliltämme on hävinnyt täysin. Ollut poissa jo pitkään. Hellyyttä, kiintymystä ja rakkautta on. Viihdymme myös hyvin yhdessä. Välillä kuitenkin tuntuu, että olemme enemmän parhaat ystävät kuin rakastavaiset. On ollut helppoa laittaa kaikki sairauteni piikkiin: hormonitoimintani on luonnollisesti kärsinyt alipainosta. Minulla ei ole ollut kuukautisia yli kahteen vuoteen ja halutkin usein kateissa. Huomaan kuitenkin itsessäni kipinää vieraiden miesten seurassa. Tämä pelottaa minua, koska olen aina ajatellut, että kyllä minä haluan omaa miestäni, kunhan saan itseni kuntoon. Entä jos en enää haluakaan? Vaikka hormonitoimintani normalisoituisi, mitä jos haluni miestäni kohtaan eivät silti palaa?
En tiedä tällä hetkellä johtuuko ongelmamme minusta (syömishäiriöstä) vai yksinkertaisesti suhteestamme. En halua, että mieheni odottaa "turhaan" toipumistani, jos tajuankin sitten, että olen täysin väärässä paikassa.
Pelkään välillä, että olemme yhdessä vain koska emme osaa erota. Näin on helpompaa. Toisen kanssa on helppo jakaa kaikki: tunnemme toisemme, rahaa on tarpeeksi, ei tarvitse olla yksin. Olemmeko yhdessä tavasta vai rakkaudesta? Suoraan sanottuna en aina tiedä. Luulen, ettei hänkään.
Sen tiedän, että ajatus erosta tuottaa meissä molemmissa suurta tuskaa. Kumpikaan ei sitä halua. Mutta olen myös aikuinen ja tiedän, että joskus asiat mitkä sattuvat saattavat olla paras ratkaisu.
En kai voi muuta kuin odottaa, että vastaus tulee jostain. Pelkään vain, että me molemmat odotamme että tämä päättyy jotenkin luonnollisesti. Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että jompikumpi satuttaa toista, vaikka ihastumalla toiseen.
Kun mietin elämääni näen kuitenkin perheen: L:n ja lapsia. Voisin nähdä meidät onnellisina ja L:n hyvänä isänä. En kuitenkaan aina ole ihan varma, että näenkö vain jotain mitä haluaisin hänen olevan. Toisinaan myös huomaan työntäväni häntä pois, jotta minun ei tarvitsisi "paljastaa itseäni": pelkään päästää hänet lähelle.
Tätäkin asiaa olen miettinyt paljon ja käsitellyt perhesuhteitani ja pelkojani. Siitä saakin sitten jo ihan oman tarinansa.
Tiedän, että minulla on paljon käsittelemättömiä asioita itseni kanssa, jotka heijastuvat suhteeseemme. En vain tiedä tulisiko ne käsitellä yksin vai voiko suhde toimia ja muuttua mukanani.
Kommentit